Maalivahtipelin kehitys – mihin ollaan menossa tietääkö kukaan?

Teksti: Jouni Antila • maalivahtivalmentaja • 4GOALIES

“Jääkiekko on kehittynyt ja maalivahtipeli on muuttunut”. Tämän lauseen kuulee lähes aina ensimmäisenä, kun puhutaan jääkiekosta ja maalivahtipelistä. Mikä siinä on oikeasti muuttunut ja minkä takia muutoksia on tullut? Onko kaikki muutokset olleet maalivahtipeliä kehittäneitä ja miten muutoksiin on osattu reagoida? Nämä ovat asioita, joista varmasti on yhtä monta mielipidettä, kun on keskusteluun osallistujiakin. Mistä mediassakin käydyssä keskustelussa suomalaisen maalivahtituotannon tasosta oikeasti oikein on kyse?

Aloittaessani omaa uraani niin maalivahtivalmentajana kuin Jääkiekkoliiton aluekouluttajanakin, 90-luvun puolivälissä, silloinen aluekouluttajakollegani, entinen huippuvahti ja loistava maalivahtivalmentaja Jorma Valtonen sanoi, että ei maalivahdin tehtävä ole muuttunut mihinkään siitä, kun hän itse aloitti pelaamisen. Eikä se todellisuudessa ole muuttunut vieläkään mihinkään. Maalivahdin toimenkuva on aina ollut ja on edelleen sama – estää kiekon meno maaliin. Maalivahdit ovat tietysti taidollisesti kehittyneet, maalivahtien varusteet ovat kokeneet huikean kehityksen ja pelin asettamat vaatimukset maalivahteja kohtaan ovat muuttuneet. Siitä huolimatta edelleenkin maalivahdin tärkein tehtävä on estää kiekon maaliin meno.

Kokonaiskuva – huipulle tai sitten ei

Maalivahtipeli on iso kokonaisuus, jota voidaan verrata vaikka nelijalkaiseen jakkaraan. Jakkaralla on neljä tukijalkaa (fysiikka, tekniikka, pelitaidot ja henkiset ominaisuudet) joiden tasapaino keskenään ratkaisee sen kuinka hutera tai vahva pohja maalivahdin kehittymiselle on olemassa. Hyvä fyysinen kunto ja vahva pelikäsitys eivät riitä, jos teknisessä osaamisessa tai henkisessä valmiudessa on puutteita. Vahva tekninen osaaminen tai henkinen vahvuus eivät myöskään yksistään riitä, jos fysiikka ja pelikäsitys eivät ole samalla tasolla. Lisäksi tukevalla tuolilla on oltava myös vahva istuin, eli maalivahdin oma TAHTO kehittyä ja HALU päästä huipulle.

Kokonaiskuvan ymmärtäminen on oikeastaan koko maalivahtipelin, ja samalla myös maalivahtivalmennuksen suurin mahdollisuus tai kompastuskivi. Suomessa on totuttu siihen, että suomalainen maalivahtipeli on maailmankuulua ja maajoukkueemme pärjäävät kansainvälisissä koitoksissa turvaten vahvaan maalivahtipeliin. Tämä käsitys on kuitenkin hiukan vääristynyt, kun aletaan tarkemmin tutkia suomalaisen maalivahtipelin nykytilaa ja esimerkiksi kulunutta viimeistä 10 vuotta. Kokonaiskuvan katoaminen on aiheuttanut suomalaisessa maalivahtituotannossa taantumakauden ja ajanut tekemään selkeitä virheitä, kun arvioidaan maalivahteja tai maalivahtipeliä.

Kokonaiskuvan vaaliminen maalivahtivalmennuksessa unohdettiin Suomessa 2000-luvun alkupuolella. Sen seurauksena katosi maalivahdeiltamme tuo nelijalkaiseen jakkaran tukevuus, joka suomalaisessa maalivahtipelissä oli ollut kaiken tukijalka. Samalla hyväksyttiin ”ikään kuin vahingossa” myös harjoittelussa vaatimustason laskeminen – valitettavasti. Eikä asia ole vieläkään korjaantunut, vaikka pientä parantumista onkin havaittavissa.

Mistä kaikki sai alkunsa?

2000-luvun alkupuolella maalivahtipelin perustekniikoissa tapahtui muutoksia. Kyse oli alkuun lähitilannepelaamiseen kehitetystä torjuntatekniikasta, joka kuitenkin sai isot mittasuhteet, kun siitä alettiin jatkojalostaa ja luoda maalivahdeille kokonaan uudenlaista pelitapaa – eräänlaista “patenttitorjuntaa” kaikkeen. Samalla kuitenkin unohtui tuo kokonaiskuvan ymmärtäminen ja kysymykset mitä tehdään, milloin ja miksi? Vähemmälle huomiolle jäi myös suuri osa niistä teknisistä vaatimuksista, jotka olivat olleet suomalaisen maalivahtipelin kulmakiviä vuosikymmeniä.  Hyvä luistelu- ja liikkumistaito, hyvät perustekniikat sekä vahva kiekkokontrolli.

Uuden pelitavan leviäminen kentille toi tullessaan maalivahtien luistelu- ja liikkumistaidon, sekä perustekniikoiden heikkenemisen. Samalla ”pienikokoisten” maalivahtien urat lyötiin lyttyyn jo varhaisessa vaiheessa pikku junioreissa, vain yksittäisen pelitavan aiheuttamien peitto-ongelmien takia. Ei haluttu edes antaa mahdollisuutta vaihtoehtoiselle pelitavalle. Suomeenkin alettiin luomaan maalivahtien sukupolvea, joka oli iso kokoinen ja hyvä pelaamaan polvillaan. Samalla heillä oli kuitenkin suuria puutteita luistimilla liikkumisessa, eri torjuntatekniikoissa, kiekon kontrolloinnissa ja mailapelissä. Puutteet kuitenkin ”annettiin anteeksi” kunhan olit riittävän iso ja peittävä.

Vaatimustaso teknisen osaamisen osalta laski ja kaikista maalivahdeista pyrittiin rakentamaan samanlaisia ”patentti torjunnoilla” pelaavia passiivisia ”robotteja”. Välillä kun seurasi maalivahtien valmennusta tuntui, että ainoa palaute maalivahdeille oli ”pidä paketti kasassa”!

Eikö maalivahdin enää tarvinnutkaan olla hyvä liikkuja luistimilla? Eikö perustorjuntatekniikoiden harjoittelussa enää tavoiteltukaan automaatiotason saavuttamista? Mihin katosi suomalaisen maalivahtivalmennuksen oma ylpeys? Mihin katosi se korkea ammattitaito, josta olimme tunnettuja? Ja mihin katosi se korkea vaatimustaso, jota oli aina vaadittu?

Samalla maalivahtipelistämme katosi luovuus ja maalivahdeilta kyky lukea peliä sekä haastaa pelaajaa tarvittaessa. Tukevasta nelijalkaisesta jakkarasta oli tullut kiikkerä ja keikkuva ”klabikasa”. Pahinta oli kuitenkin, että samalla suomalainen jääkiekko tuhosi monta lahjakasta nuorta, joilla olisi ollut VAKAA JAKKARA jo olemassa. Nämä lahjakkaat, monesti myös varsin urheilulliset ja luonteeltaan oikean tyyppiset nuoret ”uhrattiin pelitavan tai fyysisen koon” uhreina. Todellisuudessahan he olivat ymmärtäneet maalivahtipelin kokonaiskuvan oikein ja olivat rakentaneet osaamistaan laajan teknisen osaamisen varaan – aivan kuten olisi pitänytkin. Ei yksittäisen torjunnan päälle rakennettuun pelitapaan.

Kun samaan aikaan seurojen harrastusmahdollisuudet siirtyivät pelkästään jäähallien varaan, koettiin maalivahtien harrastajamäärissä iso pudotus. Harrastajamäärien putoaminen aiheutti myös maalivahtien keskinäisen kilpailutilanteen heikentymisen. Tässä vaiheessa olisi suomalaisessa maalivahtivalmennuksessa pitänyt tapahtua herääminen. Näin ei kuitenkaan käynyt ja nyt korjaamme satoa sen pohjalta.

Katetta sanoille on, jos halutaan vain myöntää…

Nyt tietysti on helppo sanoa, että onhan meillä ollut paljon hyviä maalivahteja nytkin. Niin onkin, se on aivan totta. Kysymys kuuluukin, olisiko meillä ollut mahdollisuus tuottaa enemmän ja vieläkin parempia maalivahteja tällä välillä? Saimme hyviä maalivahteja kyllä, mutta todelliset huiput jäivät tulematta ja laaja taso jäi toteutumatta. Se on vain kylmä fakta.

Katsotaan vaikka suomalaisia, viime aikoina vastuuta kantaneita, NHL maalivahteja. Näitä maalivahteja ovat mm. Pekka Rinne, Tuukka Rask, Antti Niemi, Niklas Bäckström, Kari Lehtonen ja Karri Rämö. Kaikki vielä ns. ”vanhan koulukunnankin” läpi käyneitä, mutta myös V-pelin opetelleita. Tämän jälkeen ei ole uusia vastuulliseen rooliin päässeitä suomalaisvahteja juuri tullutkaan, lukuun ottamatta erittäin piristävää poikkeusta Juuse Sarosia.  Siitä voidaankin sitten olla montaa mieltä, onko Juuse enemmän ”vanhan koulukunnan” vai ”patenttipelaamisen” kasvatti. Itse olen sitä mieltä, että hän on prototyyppi nykyaikaisesta maalivahdista. Uuden sukupolven maalivahdista, joka on taas saanut mahdollisuuden rakentaa OMA JAKKARANSA tukevaksi omien vahvuuksiensa kautta. Aivan kuten ”vanhan koulukunnan” maalivahdit aikanaan. Hän on saanut mahdollisuuden opetella erilaiset (myös uusimmatkin) torjuntatekniikat, unohtamatta hyvää luistelu- ja liikkumistaitoa. Hänelle on annettu tekniset valmiudet, samalla kun hänelle on annettu vapaus itse ratkaista pelitapansa tilannekohtaisesti pelitilanteessa. Juusen kaltaisia kavereita meillä voisi olla enemmänkin, jos kokonaiskuva ei olisi hukkunut.

Mihin nyt suunnataan…

Kymmenen vuoden taantuma on toivottavasti hiljalleen taittumassa. Nyt on havaittavissa selkeitä viitteitä paluusta oikeaan suuntaan.  Luistelu- ja liikkumistaidot ovat taas alkaneet kiinnostaa. Samoin maalivahdin aktiivisempi rooli ja pelin kontrollointi ovat selkeästi nostettu esiin. Uusi iso työsarka on nyt maalivahtien perustekniikoiden ja pelikäsityksen kehittämisessä. Ne ovat valitettavasti päässeet aika huonolle tasolle. Tulevien kausien suurimmat haasteet tulevatkin olemaan maalivahtivalmentajien ammatillisessa osaamisessa ja maalivahtien sitoutumisessa kovaan harjoitteluun. Onko meillä riittävästi maalivahtivalmentajia, joilla on todellista osaamista luistelu-, liikkumistaitojen, perustorjuntojen ja pelikäsityksen opettamiseen? Miten tähän haasteeseen kyetään vastaamaan seuroissa? Panostus maalivahtivalmennukseen vaatii sekä seuroilta, että maalivahtivalmentajilta paljon. Se vaatii maalivahtien erikoisharjoittelun nostamista keskiöön aivan samalla tavalla, kun pelaajien osalta on jo tehty mm. luistelun ja laukomisen osalta. Se vaatii taloudellisia, valmennuksellisia ja olosuhteellisia panostuksia seuroilta. Maalivahtien erikoisharjoittelulle on löydyttävä resurssit niin olosuhteiden kuin valmennuksenkin osalta. Töitä on tehtävä paljon. Enää kun meillä ei ole varaa uhrata yhtään nuorta maalivahtia sen paremmin koon, pelitavan tai puutteellisten resurssien takia.

Maalivahtivalmennuksessahan on kysymys persoonan kehittämisestä ja ohjaamisesta. Yksikään seura tai valmentaja ei pysty tekemään maalivahdista huippuvahtia. Pilaamaan kuitenkin pystyy, jos ei ymmärretä, tai haluta ymmärtää, KOKONAISKUVAA. Seura tai mv-valmentaja voi auttaa, antaa toimintamalleja, opettaa harjoittelua ja tekniikoita, mutta pelitilanteessa päätökset tekee aina maalivahti itse. Näin se on ja näin sen PITÄÄKIN OLLA. Jääkiekko kun on siitä ihmeellinen peli, että kahta täysin samanlaista tilannetta ei peleissä maalivahdille tule ikinä. Silloin maalivahdilla on oltava kyky tulkita tilanteita ja valita itselleen oikea tapa toimia. Sen päätöksen perustana on aina oltava maalivahdin oma toimenkuva – ESTÄÄ KIEKON MENEMINEN MAALIIN. Mitä enemmän maalivahdilla on teknisiä valmiuksia ratkaista tilanteita erilaisilla tekniikoilla, sitä paremmat lähtökohdat hänellä on rakentaa itselleen TUKEVA JAKKARA, joka kannattelee tulevaisuudessakin. Tämä asia pitäisi olla myös kaikille maalivahdeille ja maalivahtivalmentajille kristallin kirkkaasti mielessä. Maalivahtien jakkaran rakentamisessa tarvitaan resurssien luojaksi seuraa ja ohjaajaksi maalivahtivalmentajaa.

Seura ja maalivahtivalmentaja voivat ohjata ja auttaa maalivahtejaan eteenpäin. Luoda heille mahdollisimman kova ja rehellinen kilpailutilanne, joka samalla työntää heitä eteenpäin ja auttaa kehittymään. Liian monessa juniorijoukkueessa toiminta on selkeästi (syystä tai toisesta) rakennettu ns. ykkösmaalivahdin varaan. Tätä mallia huomattavasti paremmat ja varmemmat kehittymismahdollisuudet saataisiin, jos joukkueeseen voitaisiin luoda reilu kilpailutilanne vähintään kahden maalivahdin kesken. Silläkin “riskillä”, että joku lupaava maalivahti lähte hakemaan “vihreämpää ruohoa” aidan takaa. Keskinäinen kilpailu johtaisi väistämättä kaikkien kehittymiseen. Samalla turvattaisiin seuran tilanne pitkällä aikavälillä varmemmin kuin sijoittamalla kaikki yhteen koriin.

Maalivahtien olisi hyvä itsekin ajatella asiaa hieman uudella tavalla. Junnujoukkueen “sopimuspohjainen ykkösmaalivahdiksi nimeäminen” voi jopa katkaista koko oman urakehityksen tuudittamalla liian varmaan tulevaisuuteen. Odotukset ja vaatimukset kyllä kasvavat, mutta eteenpäin työntävä motivaatio saattaakin helposti laskea. Reilu joukkueen sisäinen kilpailutilanne onkin paras motivaation lähde ja kehitystä eteenpäin työntävä voima. Samalla joukkueen maalivahdit voivat tukea ja auttaa toisiaan kehittymisessä. Sillä saavutetaan, kaikki osatekijät huomioon ottaen, paljon parempia tuloksia kun ”pelaamalla” kaikki yhden kortin varaan.          

Kansainvälinen kilpailukin kovenee koko ajan. Jos haluamme päästä siihen uudelleen mukaan on nyt laitettava haalarit päälle ja aloitettava työnteko uudelleen. Talkoisiin pitää osallistua ja sitoutua kaikkien mukana olevien (liitto, seurat, maalivahtivalmentajat, maalivahdit ja vanhemmat). Syyllisten etsimiseen ja tekosyiden keksimiseen ei enää kannata hukata energiaa. Kaikki voimavarat pitää keskittää siihen, miten voimme muuttaa tilanteen paremmaksi huomiseksi.